Sihteeri joensuu seksi homoseksuaaliseen ilmoitus

Tiedän vielä paremman syyn: Sama pätee juutalaisuuteen, joka on säilyttänyt hajaannuksessakin identiteettinsä toisten kansojen joukossa.

Toisin kuin kristinuskossa, Jumalan kansaan kuuluminen ei muslimille tai juutalaiselle pohjimmiltaan ole uskonasia. On kyse tavasta olla olemassa. Lasten kirja islamista sanoo sen selkeästi: Tekee mieli leikitellä ajatuksella. Mitä tapahtuisi, jos kristinusko olisi sen piiriin kuuluville elämäntapa, riippumatta siitä uskooko sen sanomaan tai ei? Näyttäisikö Kirkko ja kaupunki -lehti vähemmän vapaa-ajattelijoiden julkaisulta?

Pilkkaisiko kristillinen valtamedia vähemmän herätyskristillisyyttä? Suoristuisiko kansakuntamme moraalinen selkäranka kun nuorille kerrottaisiin, mikä on sallittua ja mikä ei, heistä huolehtimista pidettäisiin yhtenä tärkeimmistä elämäntehtävistä ja Raamatun elämänohjeiden ja kymmenen käskyn noudattamiseen ohjattaisiin kaikkia kansalaisia vauvasta vaariin?

Sillä, että ihmisille kerrotaan ja esimerkillä näytetään, miten pitää elää, on yhteiskunnan kannalta valtava merkitys. Islamiin ja juutalaisuuteen verrattuna kristinuskon haavoittuva dynamiikka on toisenlainen: Kaikissa valtakunnissa toteutuu tämä: Ratkaiseva on, mitä maahan kylvetään.

Orja oli asemansa vuoksi sopiva roolimalli kristitylle. Roolimalliksi tuli Herran kärsivä palvelija Jes. Tämän vuoksi jo ensimmäisten seurakuntien johtajiksi saattoi nousta orjia. Yhteiskuntajärjestystä alettiin nakertaa sisältäpäin: Jumalan Poika on antanut arvon kaikkien alhaisimmille tulemalla yhdeksi heistä. Islamia ja juutalaisuutta tutkimalla voimme nähdä, miten suuresti elämäntapa muokkaa yhteisöä.

Kristinuskon mahdollisuudet ovat siinä, ymmärrämmekö katoamattoman siemenen arvon 1. Ainutlaatuinen lajike on jalostettu kasvamaan silloin, kun se on jyrkimmin epäajanmukainen. Matka siemenestä leiväksi on pitkä. Se on kutsu kaikille Kylväjän apulaisille työhön ja vaivannäköön. Kylväjälle kallisarvoisinta on siemen… On kyse kokonaisvaltaisesta, ihmiselämän kaikki ulottuvuudet läpäisevästä liittymisestä Raamatun todistukseen Jeesuksesta.

Pohjoismaisen polttoaineketjun suomalainen omistaja kuvasi päätöstään tukea Suomen hiihtoa vuoden Lahden MM-kisojen doping-skandaalin jälkeen. Muut sponsorit olivat lähteneet kohun seurauksena. Nyt, 16 vuotta myöhemmin, mies iloitsi ja istui katsomassa suomalaisten voitonjuhlia MM-kisoissa. Kysyttäessä hän kertoi, että hänen edelleen jatkuva tukensa hiihtoliitolle ei ole perustunut menestykseen ja mitaliodotuksiin vaan liiton antidopingtyön ja nuorisotyön turvaamiseen.

Vastustus, yleinen mielipide ja häpeä mittaavat tehokkaasti motiiveja ja vakaumusta. Mitä olen valmis tekemään oikeaksi uskomani asian vuoksi yleisestä mielipiteestä huolimatta tai sitä vastaan? Kohtalaisen vähän me kristityt olemme Suomessa joutuneet tällaisia asioita miettimään. Tässä lehdessä lähetystyöntekijä miettii, mikä pakko on istua autojonossa ja katsoa, kun nuoret sylkevät sivuikkunoihin. Jaksanko luovia työpaikalla, jossa ulkomaalaista vastaan juonitaan ja juorutaan?

Onko tämä sen arvoista? Juurilla kasvamisen juhlavuonna tutkailemme motiivejamme lähetystyössä mukana olemiseen. Ilolla täytyy siis olla paljonkin tekemistä motiivien kanssa. Ilon alkulähde ja kohde on Jumala, siksi se ei riipu siitä, mitä meissä ja meidän ympärillämme tapahtuu. Keskellä vastoinkäymisiä ja kärsimystä voi kohdata syvän ja väkevän ilon, joka syntyy siitä tietoisuudesta, että armahdettuna syntisenä saa olla työssä mukana ja siitä, mikä odottaa.

On sanottu, että syvintä tuskaa ikuisessa kadotuksessa tuottaa se, että ihminen ei elämänsä aikana tarttunut tarjottuun pelastukseen. Millaista lienee ikuinen ilo? Siihen voisi liittyä väkevää kiitollisuutta siitä, että sai olla mukana ulottamassa pelastusta heille, jotka eivät muutoin olisi saaneet mahdollisuutta kuulla ja ymmärtää hyvää uutista.

Olemme kuin salapoliisikertomuksessa, jossa Mestari­etsivä lopulta kokoaa väen isoon saliin ja ratkaisee ja selittää mysteerin, joka on näyttänyt sekavina vyöryvinä tapahtumina ja outoina juonenkäänteinä. Luotamme siihen, että Jumala pystyy kääntämään myös olosuhteet ja tapahtumat omien suunnitelmiensa toteuttamiseen 1. Kylväjä ja bangladeshilainen yhteistyökumppani BLM-F ovat päättäneet toteuttaa molemmat tälle vuodelle Bangladeshiin suunnitellut kehitysyhteistyöhankkeet Suomen ulkoministeriön kielteisestä hanketukipäätöksestä huolimatta.

Hankkeiden alkuperäinen yhteisbudjetti vuodelle olisi ollut euroa. Toinen hankkeista on ruokaturvahanke, jolla pyritään mm. Toinen hanke on terveys- ja turvallisuushanke, jolla pyritään vähentämään onnettomuuksia ja lisäämään kylien ensiapuvalmiutta. Pienten budjettien takia BLM-F on joutunut säästämään rahaa tekemällä henkilöstövähennyksiä ja se on päättänyt myydä toisen projektiauton myöhemmin tänä keväänä, Kylväjän kehitysyhteistyökoordinaattori Rowan Clusker kertoo.

BLM-F ja Kylväjä miettivät parhaillaan myös kehitysyhteistyön tulevaisuutta ja tutkivat uusia rahoitusmahdollisuuksia nyt kun on tullut vaikeammaksi saada tukea Suomen ulkoministeriöltä.

Johanna ja Jüri Perendi siunattiin matkaan poikansa Toukon kanssa sunnuntaina He ovat lähdössä Japaniin, Johanna toiselle työkaudelle, Jüri ensimmäiselle. Se muistuttaa siitä, että lähetystehtävä on tarkoitettu jokaiselle kristitylle. Perendien matkaansiunaaminen heidän muissa nimikkoseurakunnissaan Vihdissä ja Joensuussa oli jo aiemmin tänä vuonna.

Japanissa Perendit asettuvat Johannalle tuttuun Okayamaan, jossa Jürikin on vieraillut aikaisemmin. Jüri aloittaa kielikoulun ja Johanna jatkaa tuttuja töitään Toukon ehdoilla. Luvassa on ainakin englannin opettamista, kanttorin tehtäviä ja opiskelijatyötä. Tavoitteena on tutustua alueen äiteihin ja lapsiin, ja katsoa, mitä heidän kauttaan avautuu.

Kylväjän läheteistä heitä on odottamassa Japanissa Lea Lukka, joka työskentelee Midorigaokan ja Seishinin seurakunnissa. Rukoillaan Perendien lähtövalmistelujen, matkustamisen ja Japaniin asettumisen puolesta.

Afrikkalaisen anglikaanipiispan tuskastunut kysymys amerikkalaiselle kollegalleen päätti pitkän keskustelun seksuaalietiikasta Raamatun äärellä. Runsaassa 20 vuodessa suhtautuminen sukupuoleen, seksuaali­etiikkaan ja homoseksuaalisuuteen on tuonut protestanttisen kristillisyyden sisälle näkyvän repeymän, joka on vihdoin ja lopullisesti saavuttanut myös Suomen. Ne, jotka kuvittelevat, että kyse on kristinuskoksi kutsutun maailmanlaajan ilmiön kahdesta haarasta, yhden ja saman viinipuun erilaisista oksista, erehtyvät pahan kerran.

Ero on radikaali, koska haarat eivät kasva samasta juuresta. Millainen kasvi uhkaa parissa vuosikymmenessä tukahduttaa ja vallata vuosituhantisen kasvuston?

Siemenen kylvi yhdysvaltalainen feministiprofessori Judith Butler teoksellaan Hankala sukupuoli Gender Trouble. Teorian perusväittämä oli, että ihmisen sukupuoli ei määrity kehon biologiasta käsin sex vaan rakentuu sosiaalisesti gender yksilön valintana.

Butlerin kuuluisin teesi on, että sukupuoli ei ole olemista vaan tekemistä. Butlerin sukupuoliteoria on käynnistänyt massiivisen ja käsittämättömän vaikutusvaltaisen poliittisen liikehdinnän. Se on pyyhkäissyt länsimaisen yliopistomaailman läpi ja synnyttänyt lukemattomia oppituoleja ja tutkimuskeskuksia.

Sen vaikutus näkyy erityisesti koulumaailmassa nuorten ja murrosikäisten keskuudessa, minkä satoa tullaan korjaamaan pitkään.

Sukupuoliteoria ohjaa suvereenisti länsimaisia lainlaatijoita. Viimeisen 15 vuoden aikana 20 maassa avioliittoinstituutio on avattu samaa sukupuolta oleville.

Kristillisille kirkoille sukupuoliteoria on kuolemanvakava asia, koska se panee kirveen raamatullisen ihmiskäsityksen juurelle. Katkaisemalla juuret Raamattuun se käytännössä estää kutsun, valtuutuksen ja lähettämisen. Ei ole mahdollista uskoa ja luottaa rakastavaan Jumalaan uskomatta Raamattuun, jonka välityksellä hän ilmoittaa itsensä. Vain Raamatun valossa selviää sekin, että luodun ja lunastetun ihmisen, miehen tai naisen, arvoa ja ikuisuutta määrittää oleminen eikä tekeminen.

Nähtiin, että Jumalan sanassa on oma sisäinen voima, joka vakuuttaa ja liikuttaa: Lutherin lausumaa voisi ehkä nimittää hänen määritelmäkseen lähetyskutsusta. Kutsu on edelleen voimassa.

Sanan viljelyn ohella kutsu varjella on myös voimassa. Sen kutsun Jumala on antanut erityisesti piispoille ja esipaimenille. Juurillaan kasvava Kylväjä korostaa juhlavuonna raamattutyötä ja se merkitystä lähetystyössä ja työalueiden arjessa.

Raamattuopistolla paikalla ollut seurakunta siunasi ja lähetti ryhmän pakolaistyöhön Ateenaan: Nuoret työskentelevät Ateenassa Heria Voithias -pakolaisten palvelukeskuksessa. Työ on hyvin monipuolista ruoan valmistuksesta pyhäkouluun ja jopa vaipanvaihtoon. Vaikka käytännön työtä on paljon ja palvelu on antoisaa, on aito kohtaaminen se, mikä on aiempina vuosina jättänyt jäljen opiskelijoiden sydämiin.

Pakolaiset ovat jääneet monien opiskelijoiden pysyväksi rukousaiheeksi opintomatkan jälkeen. Kirkkokansan Raamattupäivä pidetään Finlandia-talossa Helsingissä Seitsemättä kertaa järjestettävä tapahtuma tarjoaa monipuolista ohjelmaa ja erilaisia näkökulmia uskoon ja uskonpuhdistukseen. Kirkkokansan raamattupäivän paneelissa ovat mukana Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo, Kankaanpään seurakunnan kirkkoherra Keijo Rainerma ja Lapuan hiippakunnan lähetyssihteeri, pastori Jukka Jämsén.

He keskustelevat uskonpuhdistuksesta tässä ajassa. Keskustelijoina ovat aika erilaiset herrat, joten keskustelusta voi tulla todella kiinnostava, toimittaja ja evankelista Mari Turunen sanoo. Hän itse puhuu tapahtumassa aiheesta Uskoa ja elämää. Paneelin jälkeen vuorossa on ehkä päivän yllättävin nimi, Jippu.

Pop-musiikillaan tunnetuksi tullut Jippu julkaisi ensimmäisen hengellisen levynsä marraskuussa ja työskentelee Turun Mikaelin seurakunnan musiikkievankelistana. Siinä on artisti, taiteilija ja evankelista samassa paketissa. Jippu pystyy vetämään vakuuttavan keikan sekä Tavastialla että kirkossa, Turunen kehuu. Ohjelma alkaa klo 10 ja päättyy aikuisten osalta klo 16 ehtoolliseen. Nuorille ja nuorille aikuisille on vielä iltaohjelmaa, jossa esiintyvät muun muassa Juhani ja MGtH.

Tapahtuman järjestävät Lähetysyhdistys Kylväjä, Suomen Ev. Kansanlähetys, Suomen Raamattuopisto sekä Suomen Ev. Tästä 5-vuotiaan pojan lausahduksesta sai yli vuotta sitten alkunsa Raahen seurakunnan lähetysompeluseuratoiminta.

Seurakunnan keskeltä lähetystyöhön lähtemistä ja lähettämistä pohditaan Lähetyksen kesäpäivillä Samoin rakkauden kaksoiskäsky, joka löytyy sekä Vanhasta 3. Käsky rakastaa sisältää lain kiellot Room. Vanhan ja Uuden testamentin laki torjuu homoseksuaalisuuden harjoittamisen 3. Vaikka avioliiton rajaaminen miehen ja naisen väliseksi, samoin kuin homoseksuaalisuuden harjoittamisen kielto, on selvää Raamatussa, apostoli vielä varmemmaksi vakuudeksi muistuttaa meitä: Koska meillä on aina vaarana eksyä, varoitus ei ole aiheeton meille eikä kirkoillemme.

Jumalan sanasta luopuminen on kohtalokasta. Apostoli opettaa kristittyjä pidättäytymään haureudesta ja homoseksuaalisuuden harjoittamisesta. Kristitylle ruumis ei ole sielun vankila vaan Pyhän Hengen temppeli: Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta.

Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa! Jumalan silmissä miehen ja naisen välinen liitto on niin arvokas, ettei kukaan kolmas osapuoli saa tulla rikkomaan sitä. Kuudes käsky, samoin kuin rakkauden kaksoiskäsky, on annettu suojaamaan suhdetta.

Kristitty ei kuitenkaan elä lain voimasta. Jumalan laki on kyllä hyvä ja pyhä Room. Siihen jokaisen sydän pohjimmiltaan yhtyy. Jumalan käskyt eivät anna voimaa kristittynä elämiseen. Laki paljastaa meidän syntisyytemme ja osoittaa koko maailman syylliseksi Jumalan edessä Room.

Laki herättää meissä himot Room. Laki eli rakkauden kaksoiskäsky sen sijaan, että se hillitsisi meissä syntiä, onkin synnin voima 1. Syntiinlankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset ovat kadotustuomion alaisia. Synti oirehtii meissä myös seksuaalisina vääristyminä.

Avioliitossa elävienkin on pakko tunnustaa tämä tosiasia. Puolisolta ei voi kätkeytyä eikä salata omaa syntisyyttä. Jos me kiellämme lain eli rakkauden kaksoiskäskyn, emmekä anna sen tuomita meitä, meillä ei ole myöskään evankeliumia. Ilman lain herättävää puhuttelua riistämme evankeliumin lankeavilta lähimmäisiltämme ja myös itseltämme. Seurakunnissamme meidän tulee Raamattuun pitäytyen opettaa, että haureellisuus, avionrikkominen, homoseksuaalisuuden harjoittaminen, samoin kuin muutkin rikkomukset kuten varastaminen, ahnehtiminen ja lähimmäisen sortaminen ovat syntiä.

Jokainen meistä on langennut, ainakin johonkin näistä synneistä. Syntinen saa turvautua Kristuksen armoon ja syntien anteeksiantamukseen. On suurta Jumalan armoa, että ihminen tulee lain sanan vaikutuksesta tuntemaan syntinsä ja syntisyytensä. Olisiko jälleen aika nostaa Jumalan kymmenen käskyä siihen asemaan, johon ne kristillisessä opetuksessa kuuluvat? Jumalan laki avaa ihmisten silmät näkemään evankeliumin arvon ja omistamaan ilon, jonka syntien anteeksisaaminen synnyttää.

Samoin vain selkeä opetus kristillisestä avioliitosta antaa perheisiimme ja koko yhteiskuntaan Jumalan lupaaman siunauksen. Kristityn voimana ei ole laki vaan evankeliumi. Evankeliumi on Jumalan voima Room. Pyhän Jumalan edessä olemme kaikki samalla viivalla armoa tarvitsevina. Jeesuksen Golgatan työn tähden ja siihen turvautuen ihminen saa syntinsä anteeksi.

Artikkeli sisältää otteita Niilo ja Päivi Räsäsen uudesta kirjasta Avioliitto. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori. Hän on teologian ja filosofian tohtori sekä valtiotieteiden maisteri. Lestadiolainen herätysliike, erityisesti SRK-vanhoillisuus on ollut luvulla vilkkaan julkisen mielenkiinnon kohteena. Samanaikaisesti liike on käynyt läpi monia sisäisiä prosesseja, joiden vaikutusta uskonyhteisön tulevaan kehitykseen emme pysty vielä ennakoimaan.

Suurelle yleisölle tuntemattomampi esikoislestadiolaisuus on ollut puolestaan melko vähän julkisuudessa aikaisemmin, mutta liikkeen johdon aloittama sakramenttiseparatismi nosti sen kirkolliseen valokeilaan Rauhan Sanan ryhmä, vanhoillislestadiolaisuuden toinen haara, on kolmanneksi suurin lestadiolaisuuden osaryhmä. Se joutui suuremman julkisuuden kohteeksi sekä vuoden eduskuntavaalien yhteydessä.

Tämä johtui siitä, että keskustan puheenjohtajan ja nykyisen pääministerin Juha Sipil ä n hengelliset juuret ovat rauhansanalaisuudessa. Seuraava artikkeli pohjautuu Perustan Teologisilla opintopäivillä 5. Käsittelen lestadiolaisen liikkeen kehitystä Suomessa pikapiirroin ja sen jälkeen sukellan muutamiin erityiskysymyksiin, joissa pohjoinen herätysliike on erityisesti luvulla kohdannut muuttuvan ajan mukanaan tuomia haasteita.

Keskityn siis Suomen lestadiolaisuuteen ja pääosin liikkeen kahteen suurimpaan osaryhmään, SRK-vanhoillisuuteen ja esikoislestadiolaisuuteen. Sivuan kuitenkin myös rauhansanalaisuutta ja viittaan uudenheräyksen tilanteeseen. Yksi her ä tysliike — monta osaryhm ää. Lestadiolaisuus poikkeaa eräiltä osin muista suomalaisista luvulla syntyneistä uskonnollisista herätysliikkeistä. Liike syntyi alun perin Ruotsissa, Kaaresuvannon seurakunnassa —, mutta samalla se on ollut vahvasti juuri suomalais-kansallinen herätysliike.

Toisaalta lestadiolaisuus on ylivoimaisesti kansainvälisin maamme herätysliikkeistä, joka kansanliikkeen ä on jatkanut leviämistään myös luvulla. Lestadiolaisten kansainvälinen toiminta on viime vuosikymmeninä ulottunut myös Afrikkaan, Etelä- ja Väli-Amerikkaan sekä Aasiaan. Pohjoiskalottialueella syntynyt lestadiolaisherätys on suurin Pohjoismaissa syntynyt uskonnollinen liike. Samanaikaisesti lestadiolaisuus on Suomen uskonnollisista herätysliikkeistä eniten pirstoutunut. Jos itsenäisen lestadiolaisryhmän kannattajakunnaksi lasketaan henkeä, koko maailmassa on tällä hetkellä seitsem ä n eri lestadiolaista suuntausta tai ryhmää.

Laajempaa merkitystä ja näkyvyyttä on Suomessa kuitenkin vain neljällä ryhmällä, joiden kannatusta ja julkaisutoimintaa esittää seuraava taulu. Kannattajien määrä Suomessa suluissa. Liikkeen dogmaattisen kehityksen kannalta oli merkittävää juuri uskovien yhteisen pappeuden painotus ja käsitys siitä, että oikeus synninpäästön julistamiseen oli Pyhän Hengen saaneilla uskovilla. Tämä loi pohjaa uskovien yhteisönmuodostukselle. Vähitellen tämä pietistinen ekklesiola-periaate alkoi saada myös eksklusiivisia piirteitä.

Opillisen kehitysprosessin rinnalla tapahtui liikkeen raju leviäminen erityisesti ja luvulla. Laaja leviäminen loi omalta osaltaan pohjaa liikkeen hajaannukselle ja luvun taitteessa.

Tämän niin sanotun suuren hajaannuksen jälkeen erityisesti vanhoillislestadiolaisuudessa ja esikoislestadiolaisuudessa omaksuttiin eksklusiivinen seurakuntaoppi. Sen sijaan niin sanottu uusiheräys torjui toiset uskovat pois sulkevan seurakuntakäsityksen. Samalla se ryhtyi toiminnalliseen yhteistyöhön Suomen Lähetysseuran kanssa.

Eksklusivismin aineksia oli kylläkin jo luvun lestadiolaisuudessa, mutta eksplisiittisesti vanhoillislestadiolainen seurakuntakäsitys sai vahvan ilmauksensa Kokkolan vuosikokousseuroissa Pohjoiskalottialueella virinneen ekspansiivisen herätyksen suhde evankelis-luterilaiseen kirkkoon oli alusta saakka varsin jännitteinen.

Lestadiolaisuus sai Suomessa kirkollisen hyväksynnän varsin myöhään verrattuna esimerkiksi herännäisyyteen ja evankeliseen liikkeeseen. Pohjoisen kristillisyydellä nähtiin olevan itsenäistyneen tasavallan uskonnollista elämää elvyttävä vaikutus. Liikkeen poliittis-yhteiskunnallinen vaikutus erityisesti Pohjois-Suomessa oli varsin merkittävä.

Kuvaavaa oli tasavallan presidentti P. Svinhufvudin vastaus esikoislestadiolaisten Lahden juhannuskokousten lähetystölle Kokoomuslainen presidentti vakuutti hyvin tuntevansa lestadiolaiset ja pitävänsä heitä valtakuntansa vakavimpana ja parhaimpana kansanosana. Toisen maailmansodan jälkeinen aika, erityisesti vuodet —, merkitsivät Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen SRK ympärille ryhmittyneen vanhoillislestadiolaisuuden uutta toiminnallista nousua.

Samalla liikkeen asema Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vahvistui, ja se tavoitti muun muassa teologian ylioppilaita. Myös SRK-lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen vaikutus oli mainittuna ajanjaksona merkittävä. Vanhoillislestadiolaisuus kohtasi tunnetun hajaannuksen —, jolloin suurin osa SRK-vanhoillisuuden papistosta joutui kansanliikkeen ulkopuolelle.

Kiistassa oli kysymys sakramenteista, suhteesta Suomen Lähetysseuraan sekä lopulta pohjimmiltaan seurakuntaopista. Niin sanottu maallikkolinja nousi nyt entistä vahvemmin SRK-vanhoillisuuden johtoon.

Kuvaavaa oli P ä iv ä mies -lehden otsikko kokouksen uutisselostuksessa. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kehitykseen — ja — luvulla ei kuitenkaan vaikuttanut vain monien maallikkosaarnaajien biblisismin yhdistyminen vahvaan spiritualismiin. On kiintoisaa huomata, miten vahvasti maallikkovetoinen SRK-vanhoillisuus tukeutui juuri luvun alkupuolen hajaannuksen jälkeen lestadiolaisuuden historiassa vanhastaan tunnettuun Sakarjan kirjan jakeen 6: Tämä raamatuntulkinta vahvisti liikkeen omaa itseymmärrystä ainutlaatuisesta uskonnollisesta yhteisöstä.

Kuvaavaa oli, että SRK: Lapin yliopiston tutkija dosentti Aini Linjakumpu on selvitellyt politiikkatieteen näkökulmasta hoitokokouksia. Hoitokokousten tarkempi kirkkohistoriallinen ja systemaattisteologinen tutkimus on kuitenkin yhä tutkimusaseman odotusraiteella. Liikkeen suurempaan avautumiseen ja sisäiseen vapautumiseen vaikuttivat monet tekijät. Epäilemättä yksi syy oli myös Oulun piispaksi valitun Olavi Rimpil ä isen kirkkopolitiikka, jolla hän paalutti hiippakunnassaan uudelleen Kiina—Hongkong -mallin vanhoillislestadiolaisuuden ja muun kirkon välisiin suhteisiin.

Rimpiläisen linjaus siitä, ettei ketään saa pakottaa mihinkään uskon asioissa, olisi ollut epäilemättä hyvä keino myös kansankirkollisen yhteyden säilymiseksi Suomen evankelis-luterilaisen kehityksessä luvulla.

Tulevan kriittisen kirkkohistorian tutkimuksen näkökulmasta olisi tärkeätä selvittää SRK-vanhoillisuuden kehitys ja uskonnollinen dynamiikka niin sanotun hoitokokousvaiheen jälkeen.

Samalla se ei missään vaiheessa purkanut eksklusiivista seurakuntaoppia. SRK-vanhoillisuus otti myös suhteessa kirkossa hyväksyttyyyn ja käytännössä voimaan astuneeseen naispappeuteen täysin omalakisen kannan.

Kannanilmaisu voidaan nähdä — näkökulmasta riippuen — joko eksklusiivisen seurakuntakäsityksen loogisena sovellutuksena uudessa kirkollisessa asetelmassa tai kansankirkollisena opportunismina.

Joka tapauksessa tällä päätöksellä oli merkittävät seuraukset vanhoillislestadiolaisen liikkeen kehitykseen, itseymmärrykseen ja kirkolliseen asemaan. Varsin nopeasti aikaisemmin torjutusta ja oudoksutusta herätysliikkeestä tuli eräänlainen kansankirkollinen malliherätysliike, jonka esimerkkiä toivottiin erityisesti evankelisten ja uuspietistien seuraavan.

Kuvaavaa onkin esimerkiksi piispa Eero Huovisen kommentti hänen eräänlaisesta muistelma- ja päiväkirjastaan L ä hd ö n aika vuodelta Tässä teoksessa piispa Huovinen kirjoitti viimeisen virkavuotensa tapahtumista. Hän tilitti suhdettaan vanhoillislestadiolaisiin ja liikkeeseen kuuluvaan kirkollis-yhteiskunnalliseen vaikuttajaan Johannes Lepp ä seen 5. Tai kun olen vihkinyt lestadiolaismiehiä — ehkäpä joku joskus vihkii myös naisia — pappisvirkaan, niin aina olen vastaanottanut heiltä samat hengelliset lupaukset kuin muiltakin.

Huovisen kirkkopolitiikan yksi erityispiirre olikin nostaa esiin sitä eroa, joka vallitsi SRK-vanhoillisuuden käytännön naispappeusasenteessa suhteessa evankelisiin, rukoilevaisiin ja paljolti myös uuspietisteihin.

Kun asiasta nousi liikkeen sisällä kohu, ainakin osa edustajista teki asiasta parannuksen. SRK käänsi kelkkansa, koska sen puhujainkokous, pappien kokous ja johtokunta lopulta katsoivat liikkeen kirkolliskokousedustajien menetelleen asiassa virheellisesti. Tulevan kirkkohistorian tutkimuksen tehtävänä on selvittää, mitä kaikkea liikkeen sisäistä keskustelua ja toisaalta kirkkopolitiikkaa tähän problematiikkaan liittyi, sikäli kuin se säilyneiden lähteiden valossa on mahdollista.

On syytä huomata, että syksyn päätös kyseisessä asiassa oli kirkkohistoriallisesti hyvin merkittävä momentum. Jos homoseksualismin harjoittaminen on syksyn päätöksellä siirretty harmartiologiasta synti-oppi lähimmäisenrakkauden harjoittamisen eettiseksi kysymykseksi, silloin mahdolliset myöhemmät päätökset sukupuolineutraalin avioliiton siunaamisesta tai homo- ja lesboparien vihkimisestä ovat periaatteessa kirkon opin kannalta helpommin kohdattavissa.

Kysymys olisi enää vain kirkolliskokouksen voimasuhteista, ja itse asia olisi vain järjestelykysymys. Myöhempi tutkimus voi arvioida myös sitä, oliko liikkeen vuodenvaihteen — sisäinen keskustelu ikään kuin rajapyykki luvun lopulla valitulle kirkkopolitiikalle. Suomen esikoislestadiolaisuus kehittyi taas joiltakin osin toiseen suuntaan luvulla. Liikkeen kohonnut evankelissävytteinen profiili merkitsi sitä, että esikoisuus alkoi olla aikaisempaa lähempänä vanhoillislestadiolaista perinnettä. Samalla liikkeessä esiintyi kiinnostusta muihin konservatiivisiksi leimattuihin herätysliikkeisiin.

Kuvaava esimerkki oli Paavalin Synodin kirkkopäivät Tampereen Viinikan kirkolla palmusunnuntain viikonloppuna Esikoisten rukoushuone sijaitsi kirkkoa vastapäätä. Tampereen esikoisten rukoushuoneen väki halusi antaa oman panoksensa kirkkopäiviin, ja se tarjosi kaikille tapahtuman osanottajille ilmaisen lounaan.

Esikoislestadiolaisia saarnaajia osallistui joskus myöhemminkin myös Paavalin synodin järjestämiin tapahtumiin. Rauhan Sanan ryhmässä virkakysymys synnytti jonkin verran jakoa. Ruotsinkielinen siipi LFF on voimakkaammin ja tiukemmin pitäytynyt kristikunnan perinteiseen käsitykseen. Lestadiolainen uusiheräys on taas lestadiolaisryhmistä selvimmin hyväksynyt kirkon uuden ratkaisun käytännössä,  käsittääkseni myös pitkälle teologisesti.

Liikkeessä on kylläkin myös perinteisen kannan uskovia. Vanhoillislestadiolaisuutta koskeva julkinen ja samalla yleensä varsin kriittinen keskustelu jää epäilemättä Suomen kirkkohistorian erääksi luvun alun ajankuvaksi. Erityisen suuri merkitys tässä keskustelussa on ollut niin sanotulla sosiaalisella medialla, jonka rooliin en tässä yhteydessä puutu seikkaperäisemmin.

Lestadiolaisuuden suurin osaryhmä on ollut erityisesti vuoden jälkeen sekä voimakkaan julkisen debatin että myös akateemisen tutkimuksen kohteena. Kirkollista keskustelua seuraaville sekä sosiaaliseen mediaan juuttuneille lukijoille ovat nämä debatin aihepiirit olleet varsin tuttuja: Huomiota ovat saaneet myös vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä elävät tai liikkeestä irtautuneet homot, jotka ovat tulleet näkyviksi.

Kuvaava kertomus on Utain -nettilehdessä loppuvuodesta esiintynyt opiskelija Aappo Jutilan tarina. Nuori mies kertoi haaveekseen pussailla toista poikaa suviseuroissa. Niin ikään hän itse ilmoitti kannattavansa sukupuolineutraalia avioliittoa ja olevansa pappina valmis vihkimään homopareja, jos evankelis-luterilainen kirkko sen papeilleen sallii. Todennäköisesti Hintsalan kanta edustaa varsin yleisesti SRK-vanhoillisuuden uudistajien linjaa.

Hyvin merkittävänä maamerkkinä viime vuosien SRK-vanhoillisuutta koskevassa keskustelussa on ollut kirjailija Pauliina Rauhalan Taivaslaulu —romaani ja sen myöhemmät teatteriversiot, jotka ovat nostaneet kuvitellun nuoren lestadiolaisperheen hektisestä arjesta selviytymisen julkisuuden valokeilaan.

Naisten asemaan liittyy myös jo mainitsemani naispappeuskysymys, joka nousi vahvasti julkisuuteen jo mainitun Mari Leppäsen pappisvihkimyksen myötä Häntä kutsuttiin julkisuudessa ensimmäiseksi vanhoillislestadiolaiseksi naispapiksi, vaikka tiukan kriittisen kirkkohistorian tutkimuksen näkökulmasta tätä määrittelyä voidaan problematisoida. Lestadiolaisuuden naispappeuskeskustelu nosti esiin myös kysymyksen liikkeen historiaan ja traditioon lokalisoitavista naispuolisista saarnaajista.

Kysymys ei ole toki uusi lestadiolaisuuteen kohdistuvassa kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa. Esimerkiksi Pekka Raittila käsitteli naisten roolia luvun lestadiolaisuudessa väitöskirjassaan Monet luvun kirjoittajat tai tutkijat eivät näytä olevan täysin selvillä kirkko historiallisen tutkimuksen annista tällä tutkimusalueella, koska johtopäätökset ovat aika yksioikoisia.

Jotkut tämän alueen tutkijat ammentavat historiallisten alkuperäislähteiden sijasta liian voimakkaasti selitysmalleja luvun lestadiolaisuutta koskevan julkisen keskustelun tuomista virikkeistä. Lestadiolaisen alkuheräyksen naisvaikuttajien aktiivisuuden aste suhteessa lestadiolaisyhteisön myöhempään saarnamiehen tehtävään on kysymys, johon sosiologisperäinen vallan ja vallankäytön diskurssi antaa liian helpon selitysmallin.

Herätysliikkeen maallikkoviran erityisen viran   ja yleisen pappeuden suhde avautuu mielestäni paremmin uskonnollis-teologisessa kontekstissaan. Kysymys pedofiliasta uskonnollisissa yhteisöissä ei ole jäänyt vain katolisen kirkon julkisuuskuvan tahraksi.

SRK-vanhoillisuudessa ilmenneitä pedofiliatapauksia alkoi purkautua esille talvella —, mutta jostakin syystä asia ei noussut tässä vaiheessa julkisuuteen. Kun sitten ruotsinkieliseen rauhansanalaisuuteen kuuluvan Pietarsaaren Skutnäsin rukoushuoneen entisen ja pitkään edesmenneen johtavan saarnaajan harjoittaman pedofilia tuli alkuvuodesta julkisuuteen, ryöpsähti aihepiiriä koskettava raju keskustelu liikkeelle.

Pietarsaaren tapaus oli lähtölaukaus debatille, jota kesti julkisuudessa melkein taukoamatta yli viisi vuotta. Sosiaalitieteiden tutkija Johanna Hurtigin selvitykset osoittivat ilmiön vaikuttaneen myös aivan eri suuruusluokan kokoisena SRK-vanhoillisuudessa. Julkisuudessa nousi esille myös esikoislestadiolaisten piirissä olleita pedofiliatapauksia.

Pedofiliakeskustelun saama julkisuus ja siihen liittyvä keskustelu sai suuren painoarvon sen takia, ettei laadullinen tutkimus juurikaan suhteuttanut näitä ikäviä tapauksia historialliseen aikajanaan tai liikkeen kokoon suomalaisessa yhteiskunnassa.

Joka tapauksessa on selviö, että yksikin tällainen tapaus on vakava rikos tapahtui se sitten missä kansalaispiireissä tahansa. Lestadiolaisuuden luvun pedofiliakeskustelu ansaitsee myöhemmän kriittisen kirkko historiallisen analyysin, jossa kaikki tekijät — myös median rooli — otetaan huomioon.

Tiedetoimittaja Jani Kaaro laajensi lestadiolaisuuden pedofiliakeskustelua Rapport -nettilehdessä kesällä Hän nosti esille myös niin sanottujen valemuistojen merkityksen. Kaaro sai kyllä kirjoitukselleen vastineen, mutta ällistyttävää oli se, että koko keskustelu lestadiolaisten pedofiliaskandaaleista pysähtyi kuin seinään juuri kesällä Myöhemmälle tutkimukselle tässäkin on kiintoisa tekijä tutkittaessa pedofilian esillä pitämisen motiiveja.

Analyysin tekeminen sen eri motiiveista ja taustatekijöistä on äärettömän vaikeaa. Myös median motiivien perimmäinen selvittäminen on tärkeä haaste.

Mikä on ollut kirkon johdon suhde SRK: Oma lukunsa on myös valtamedian tapa käyttää asiantuntijoita tässä debatissa. Ville Koivuniemi on tutkinut Oulun yliopistossa valmistuneessa tiedeviestinnän pro gradu -tutkielmassaan Kalevan ja Helsingin Sanomien lestadiolaisuutta koskevaa kirjoittelua vuoden alusta maaliskuun loppuun Tuona aikana Kaleva käytti asiantuntijoita 21 kertaa, joista yhdeksän kertaa asiantuntijana oli Johanna Hurtig, kolme kertaa tohtori Tapio Nyk ä nen , kaksi kertaa tohtori Aini Linjakumpu, kaksi kertaa pastori Johannes Alaranta sekä muut asiantuntijat yksi tai kaksi kertaa kukin.

Aikaisemman historiatieteellisen ja teologisen asiantuntemuksen sijasta näyttävät politiikka- ja sosiaalitieteen edustajat nousseen keskiöön tässä kommentoinnissa. Lapin yliopiston lestadiolaistutkijoilla on ollut merkittävä rooli.

Oma lukunsa on toki niin sanottujen kokemusasiantuntijoiden rooli, jota ei toki tule ilmiönä sinänsä väheksyä. Keskustelussa on huomion arvoista se, että erityisesti liikkeen kriitikkojen ja uudistajien pohdiskelu ei ole kovin paljon liittynyt niin sanotun klassisen dogmatiikan kysymyksiin. Sosiologissävytteinen pohdinta, vallan diskurssi tai subjektiiviset kokemuspohjaiset elementit ovat vahvasti hallinneet debattia.

Esimerkiksi FM Topi Linjaman toimittama Nyt vapaa olen   -teos koostuu liikkeestä irtautuneiden tai siihen selkeän etäisyyden ottaneiden puheenvuoroista. Teologisen analyysin tekeminen tekstien äärellä on vaikeaa, koska erityisen syvälle eivät monet pohdinnat yllä. Miten erilainen teos tässä suhteessa oli vuosien — hajaannuksen jälkeen syntynyt pappislinjan puheenvuoro Totuuden kuuliaisuuteen Tuolloin mentiin syvemmille vesille, dogmatiikan kovaan ytimeen, kysymykseen Sanasta ja sakramenteista.

Toki Linjaman toimittaman kirjan puheenvuoroissa yhtenä keskeisenä juonteena kulkee SRK-vanhoillisuuden eksklusiivisen seurakuntakäsityksen ja liikkeen vahvan yhteisöidentiteetin torjunta. Kirjoitusten voimakkaasti subjektiivinen ja tunnepohjainen ote oikeuttaa toisaalta kysymään, näkyykö tässä lestadiolaisuuden historiassa aika ajoin esille tulvaillut spiritualismi?

Koska kirjoittajien ilmoitusteologinen pohdinta jää ohueksi, voi kysyä onko teos lopulta vain peilikuva SRK: Tässä vaiheessa on tutkijoiden vaikea arvioida, miten luvun varsin raju debatti ja vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen mylläkkä on vaikuttanut herätysliikkeen kehitykseen.

Vaikutelmaksi jää se, että liikkeeseen kuuluvat ihmiset pystyvät ja monet myös haluavat entistä avoimemmin kohdata ulkopuoliset. Keskustelussa on entistä vähemmän tabuja. Näyttää myös siltä, että niin sanotun uudistajaliikkeen vaikutus on ollut pienempi kuin tätä voisi päätellä heidän saamastaan julkisesta huomiosta.

Maakunnissa suuret joukot paikallisissa rauhanyhdistyksissä jatkavat liikkeen perinteisen linjan takana. Pohjoismaissa ei liike tavoita kovin paljoa ulkopuolisia, eikä näytä enää onnistuvan säilyttämään kaikkia niin sanottuja lapsuuden kristittyjä liikkeen vaikutuspiirissä. Sen sijaan SRK-vanhoillisuuden kansainvälinen työ on luvulla menestynyt muun muassa Afrikassa.

Mia Kauton ja Hanna Rasilaisen toimittamassa kirjassa L ö ysin Jumalan valtakunnan liikkeeseen kääntyneet uskovat kertovat omasta uskonnollisesta prosessistaan. Eräiden afrikkalaisten vanhoillislestadiolaisten kokemusta voi verrata lestadiolaiseen alkuheräyksen uskovien kokemuksiin pohjoiskalottialueella ja luvulla.

Viittasin edellä siihen, että esikoislestadiolaisuus avartui näkemyksellisesti toisen maailmansodan jälkeen. Muutos alkoi kuitenkin näkyä jo luvulla, jolloin avaramman ajattelun haastajaksi nousi Lapin vanhinten opetusten siivittämänä liikkeessä perinteisesti elänyt eksklusiivissävytteinen ajattelu.

Ruotsin kirkon ja esikoislestadiolaisuuden yhä suurempi eriytyminen johti myös kirkkosuhteen uudelleen arviointiin. Ruotsin Jellivaarassa alkoivat liikeen omat ehtoollisenvietot jouluna ja  Norjassa seuravaana kesänä. Suomen esikoislestadiolaiset vaikuttajat onnistuivat jarruttamaan omaan ehtoollisenviettoon tähtäävää hanketta vuosituhannen taitteesta asti noin 15 vuotta.

Esimerkiksi muutosta vastaan kerättiin Suomessa henkilön allekirjoittama adressi Asia nousi uudelleen vahvasti ajankohtaiseksi kesän Lapin vanhinten Suomeen suuntautuneen saarnamatkan yhteydessä. Niin sanottu sakramenttiseparatismi alkoi Mikkelissä loppuvuodesta Kaikki Suomen esikoisten yhteisöt eivät ole hanketta hyväksyneet, ja liike on todellisuudessa asiassa voimakkaan jakautunut. Mistä esikoislestadiolaisten sakramenttiseparatismissa on kysymys?

Asiaan vaikuttaneella kehityksellä on toki juurensa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja herätysliikkeiden välisissä suhteissa luvulla. Kirkollisesta keskustelusta ja jopa päätöksenteosta sekä erityisesti mediakirjoittelusta jää vaikutelma, että kirkossa pidetään kaikkia herätysliikkeitä — körttiläisyyttä toki lukuunottamatta — enemmän tai vähemmän ongelmallisina tapauksina.

Esikoisuuden ratkaisua en kuitenkin ripustaisi pelkästään tähän naulakkoon. Pikemminkin taustalla on liikkeen sisäinen kehitys ja liikkeen kansainvälisen johdon, siis Lapin vanhinten neuvot, joiden painoarvo liikkeen uskonnollis-mentaalisessa itseymmärryksessä on kautta aikojen ollut suuri. Kysymyksessä on nimenomaan Lapin vanhinten johdolla toteutettu hanke, johon toki kirkon kehitys on antanut lisäarvoa.

On muistettava myös, että esikoisuuden perinteeseen on kuulunut koko liikkeen historian ajan vahva kirkkokritiikki. Tässä yhteydessä on syytä muistaa myös liikkeen kastekäsitys sakramenttiseparatismin taustalla. Vaikka Suomen esikoisuudessa onkin ollut myös kasteen armonvälineluonnetta painottavaa tunnustuksellista opinkäsitystä, liikkeessä elää vahvana Laestadiuksen Hulluinhuonelaisessa ilmaisema käsitys siitä, että taivaan valtakunta kuuluu lapsille jo ennen kastetta.

Siksi liikkeessä vastustetaan voimakkaasti tulkintaa siitä, että kastamaton lapsi joutuisi kadotukseen. Tämä asenteellinen torjunta ei tosin osu täysin kohteeseensa, sillä luterilainen tunnustus ei tätä käsitystä eksplisiittisesti opeta.

Jos jotkut esikoiset ovat yksittäisten pappien kastepuheista saaneet kyseisen käsityksen, se on sitten toinen asia. Vanhoillislestadiolaisuudella ja esikoisuudella on paljon samaa dogmaattista perintöä, mutta myös joitakin eroja. Esikoisuuden seuraperinteessä on Laestadiuksella yhä tärkeä asemansa. Rovastin saarna luetaan aina seuroissa.

Viime vuosina on esikoisuuden kansainvälisen toiminnan laajenemista seurannut myös Laestadiuksen postillojen kääntämistyö useille kielille. Niinpä Laestadiuksen saarnakokoelmia on luvulta alkaen julkaistu saksaksi, venäjäksi, viroksi ja latviaksi. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei Laestadiuksella ole ollenkaan samaa asemaa liikkeen traditiossa. Esikoisten ja SRK-vanhoillisten tervehtimiskäytännöt poikkeavat toisistaan.

Kun SRK-lestadiolainen osoittaa perinteiset Jumalan terve ja Jumalan rauhaa -tervehdykset vain toisille vanhoillislestadiolaisille, esikoiset mieltävät tervehtimisen pikemmin toivotuksena ja osoittavat nämä tervehdykset myös ulkopuolisille. Edellä viittasin jo siihen, miten suhteessa naispappeuteen ja siihen liittyneeseen kirkolliseen rintamanmuodostukseen SRK-vanhoilliset ja esikoiset ovat asennoituneet eri tavoin.

Esikoisuus on ollut lähes kokonaan maallikkoliike, kun taas SRK-vanhoillisuudessa papeilla on ollut jatkuvasti asemaa myös liikkeen sisäisessä hengellisessä toiminnassa ja luottamustehtävissä. Yksittäisiä pappeja on toki toiminut myös esikoisuuden historiassa herätysliikkeen omina puhujina, mutta yleensä liikkeen perinteestä lähteneet teologit eivät ole maallikkojohtoisessa organisaatiossa löytäneet omaa paikkaansa.

On kuitenkin muistettava, että yksittäisiä esikoistaustaisia pappeja — myös naispappeja — toimii nytkin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tai sen kansainvälisessä työssä. Molemmille lestadiolaisryhmille on tyypillistä, että ne ovat kansanliikkeitä; voisi jopa puhua uskonnollisista joukkoliikkeistä. SRK-vanhoillisuuden kasvu on näkynyt liikkeen kansainvälisessä työssä ja myös muuttoliikkeestä johtuen esimerkiksi pääkapunkiseudulla.

Esikoislestadiolaisuus on kasvanut luvulla varsin voimakkaasti Yhdysvalloissa, jossa liikkeen yhteisö Vanha apostolis-luterilainen kirkko Old Apostolic Lutheran church on suurin lestadiolaislähtöinen vapaakirkko.

Kannattajia lienee tällä hetkellä 14 Kiinnittäisin huomion vielä yhteen piirteeseen kummankin liikkeen kehityksessä luvulla. Molemmissa liikkeissä on ollut jo aikaisemmin mainitsemiani uudistajia ja kriitikkoja, jotka ovat arvostelleet aika voimallisinkin sanakääntein liikkeiden keskusjohtoa ja uskonnollisia erityispiirteitä.

Kriitikot näyttävät kuitenkin eroavan aika vahvasti teologisessa positiossaan. SRK-vanhoillisuuden uudistajien ja kriitikkojen piirissä on agnostikkoja ja ääriliberaaleja. Uudistajaporukassa esiintyy myös maltillisempaa ja kansankirkollisesti orientoitunutta liberaalia puhetta.

Esikoisuuden sakramenttiseparatismia koskevassa debatissa Lapin vanhimpia julkisuudessa arvostelleet ovat lähes poikkeuksetta teologisesti konservatiiveja ja samaistuvat selkeästi kirkon muiden raamatullis-tunnustuksellisten herätysliikkeiden puheeseen. Tulevan kirkkohistorian tutkimuksen haasteena on yrittää löytää mitä tekijöitä liikkeiden kehityksessä voi olla tämän silmiinpistävän erilaisen asenneilmaston taustalla?

Nostan esille pari esimerkkiä. Vanhoillislestadiolaislähtöinen tiedottaja Rebekka Naatus tuuletti sekä omaa uskonnollista ryhmäänsä että perinteisiä kirkon linjauksia aika railakkaasti toimiessaan Kotimaan kolumnistina esim. Esikoislestadiolaisuuteen etäisyyttä ottanut Joni Toivonen on tykittänyt voimakkain sanakääntein Lapin vanhimpia ja esikoisten käsityksiä Kotimaa Samaan aikaan hän kuitenkin edustaa vahvasti konservatiivista ja tunnustuksellista teologista linjaa.

Lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen rooli erityisesti Pohjois-Pohjanmaalla on ollut yleisesti tunnettu asia, joka on taas aivan viime aikoina tullut esille mediassa. Lapin yliopiston politiikkatieteen tutkijat ovat olleet viime vuosina aihepiirin kimpussa. Esimerkiksi ilmestyi tohtori Tapio Nykäsen ja dosentti Mika Luoma-ahon toimittama artikkelikokoelma Poliittinen lestadiolaisuus Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimitusten sarjassa.

Teos on artikkelikokoelma, joka sisältää kahdeksan artikkelia sekä kirjan toimittajien johdattelevan tekstiosuuden. Kirja on tuotos Suomen Akatemian rahoittamasta ja Lapin yliopistossa —  toteutetusta tutkimushankkeesta Lestadionismi.

Poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa. Lähtökohta eroaa perinteisestä historiallisesta ja teologisesta tutkimusotteesta, jolla monet aikaisemmat liikkeen tutkijat ovat kohdettaan käsitelleet. Toisaalta on muistettava, että lestadiolaisuus on ollut jo ja luvulla sosiologisen ja uskontotieteellisen tutkimuksen kohteena.

Viittaan tässä yhteydessä Kirsti Suolinnan ja Kaisa Sinikaran tutkimuksiin. Niin ikään Tromssan yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa on uskonto- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehty lestadiolaisuudesta jo luvulta saakka. On syytä muistaa, ettei uskonnollisten liikkeiden selitys tyhjenny yhteiskuntatieteen, sosiologian ja filosofian antamiin selitysmalleihin.

Kristinuskon sisäinen käsitejärjestelmä, teologien kielellä dogmatiikka, auttaa löytämään selityksiä, jotka avaavat myös jonkin uskonnollisen liikkeen sisäistä dynamiikkaa ja ryhmäkäyttäytymistä. Lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallista vaikutusta on nähty Pohjois-Pohjanmaan yritystoiminnassa ja kunnallispolitiikassa. Oulun seudun valtaisa teknologinen kehitys luvulta alkaen on saatettu liittää lestadiolaislähtöiseen työetiikkaan ja verkostoihin.

Varsin näkyvästi on media nostanut esille lestadiolaislähtöiset poliitikot, joiden todellista merkitystä on käsittääkseni paisuteltu. Väyrysen analyysissä on pointtinsa, mutta kokonaisuuden näkökulmasta olisin varovainen näkemään tässä yhteydessä vahvaa LLL-yhdistelmää. Mielestäni lestadiolaisuuden poliittista vaikutusta on maalattu julkisuudessa liian suurella pensselillä. Nykyisen pääministeri Juha Sipilän rauhansanalainen uskonnollinen tausta herätti huomiota hänen tultuaan valituksi keskustan puheenjohtajaksi Median valokeila suuntautui alueellisesti rajalliseen vanhoillislestadiolaisuuden pienempään haaraan, jota edustavat suomenkielinen Lähetysyhdistys Rauhan Sana LYRS   ja Pohjanmaan ruotsinkielinen lestadiolaisjärjestö Laestadianernas fridsföreningars förbund LFF.

Sipilä oli pikemminkin vaivautunut tästä julkisuudesta, eivätkä kaikki hänen selitysyrityksensä asiassa olleet kirkkohistoriallisesta näkökulmasta täsmällisiä. Tunnettu journalisti Risto Uimonen selvitti myös Juha Sipilän uskonnollista taustaa kevättalvella ilmestyneessä elämäkerrassa Juha Sipil ä.

Keskustajohtajan henkil ö kuva. Hän sijoitti kohdehenkilönsä rauhansanalaisuuden liberaaliin siipeen s. Tällaiset määrittelyt ovat toki aina alttiita väärintulkinnoille, mutta kirjoittajalla lienee ollut tekstilleen perustelunsa. Julkisuudessa Sipilä on ilmoittanut hyväksyvänsä naispappeuden.

Hän äänesti sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan eduskunnassa marraskuun lopussa , mutta jostain syystä taas tähän liittyvien liitännäislakien puolesta Kokonaisuutena ottaen hänen roolinsa poliitikkona on vahvasti painottunut talous- ja päivänpolitiikkaan.

Hän ei ole arvo- ja moraalikysymyksissä profiloitunut julkisuudessa samalla tavalla kuin esimerkiksi kristillisdemokraattien P ä ivi R ä s ä nen ja perussuomalaisten vahva mies Timo Soini. Poliitikkona Sipilä on pyrkinyt rajaamaan uskonvakaumuksen tiukasti yksityisyyden piiriin kuuluvaksi asiaksi ja keskittynyt päivänpolitiikkaan. Tässä suhteessa pääministeri Sipilä ei liene vastannut ainakaan kaikkien kristillisten piirien odotuksia pitäessään hämmästyttävän matalaa profiilia keskustan maakunnissa asuville peruskannattajille tärkeissä arvokysymyksissä.

Kun ottaa huomioon keskustan ministeriryhmän kokoonpanon ja pääministerin avustajien liberaalin arvomaailman, ei Sipilän poliittis-yhteiskunnallista profiilia liene syytä ihmetellä. Vuonna valitussa eduskunnassa on viisi uskonnollisessa merkityksessään lestadiolaistaustaista kansanedustajaa, joista kaksi kuuluu rauhansanalaisuuteen ja kolme SRK-vanhoillisuuteen. Edustajista neljä kuuluu poliittiseen keskustaan ja yksi kristillisdemokraatteihin. Juha Sipilän lisäksi politiikan näkyvissä asemissa ovat viime vuosina olleet Oulun vaalipiiristä valittu Mari Kiviniemen hallituksen ministerinä — vaikuttanut Tapani T ö lli sekä kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja, Rauhan Sanan ruotsinkieliseen siipeen lukeutuva Vaasan vaalipiirin kansanedustaja Peter Ö stman.

Yksi merkittävä muutos SRK-vanhoillisuuden poliittis-yhteiskunnallisessa roolissa luvulla on syytä panna merkille. Kun liikkeessä  vielä luvulla jopa määriteltiin niitä puolueita, joita kristitty ei voi äänestää vaaleissa, on luvulla haluttu pitää entistä selkeämmin politiikka erillään hengellisen liikkeen varsinaisesta toiminnasta.

Puoluevalinnat nähdään selkeämmin yksilön omina valintoina. Tämä on näkynyt liikkeessä paitsi jonkinasteisena perussuomalaisten kannattamisena myös kristillisdemokraattien periaatteellisena hyväksyntänä. Kristillisdemokraateilla oli vuoden eduskuntavaaleissa Oulun ja vuoden vaaleissa taas Helsingin vaalipiirissä SRK-lainen ehdokas. Liikkeen piirissä lienee myös yksittäisiä vihreiden kannattajia.

Toisaalta tämä avoimuus eri poliittisten puolueiden suuntaan ei ole kuitenkaan olennaisesti muuttanut sitä tosiasiaa, että lestadiolainen äänestäjä yhteiskunnallisesta luokka-asemastaan riippumatta liikkuu kokoomus—keskusta -akselilla.

Niin ikään on totta, että yhä vielä SRK-vanhoillisuudessa jotkut saattavat problematisoida sellaisia uskonystäviä, jotka poliittisessa käyttäytymisessään poikkeavat tästä vakiintuneesta mallista. Kristillisdemokraatit ovat taas saaneet vahvan otteen Rauhan sanan piiriin sijoittuvasta  Pohjanmaan ruotsinkielisestä lestadiolaisuudesta.

Ruotsalaisen kansanpuolueen asema on lestadiolaisten piirissä voimakkaasti heikentynyt. Suomen lestadiolaisin kunta on Larsmo, jossa vähintään puolet asukkaista kuuluu liikkeeseen. Lestadiolaisilla on Larsmon seurakuntahallinnossa poikkeuksellisen vahva edustus. Niin ikään Larsmon kunnanvaltuustossa on kristillisdemokraateilla on yhtä monta valtuutettua 11 kuin Ruotsalaisella kansanpuolueella. Kiinnostava ilmiö on myös se, että pieni osa alueen lestadiolaisia on perinteisesti saattanut äänestää myös sosialidemokraatteja, koska se on mielletty työväen puolueeksi ideologis-aatteellisia lähtökohtia sen enempää problematisoimatta.

Lestadiolaisuuden sekä todellinen että kuviteltu yhteiskunnallinen vaikutusvalta Suomessa on saattanut olla myös yksi syy liikkeen kokemaan rajuun mediakritiikkiin.

On selvä, että niin sanotulle punavihreälle sektorille laajoine yhteiskunnallisine ja mediapoliittisine verkkoineen lestadiolaisuus edustaa monilta osin vastenmielistä realiteettia suomalaisessa yhteiskunnassa. Miten paljon tämä asetelma on vaikuttanut julkisen keskustelun sävyyn, ilmiöiden paisuttelemiseen ja lestadiolaiskeskustelun tieteellisten asiantuntijoiden valintaan? Toisaalta on otettava huomioon myös yhä enemmän luvulla lisääntynyt median muutos.

Perinteinen käsitys monipuolisen ja asiapohjaisen tiedon jakamisesta kansalle on vaihtunut laajalti sensaation tai mehevän otsikon tavoitteluun. Totta on myös se, ettei tavanomainen kristillinen julistus ole medialle tärkeä uutinen. Jumalan terve, minä olen homo. Vanhoillislestadiolainen naispappi puolustaa homoja ja ehkäisyä. Usko, toivo ja raskaus. Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudessa vuosina —61 esiintyneistä erimielisyyksistä.

Pohjoinen herätysliike ja modernisaation kipukohdat. Vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuva Suomessa — Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta.

Uhreja, vallankäyttöä ja vähän yhteisöllisyyttä. Vanhoillislestadiolaisuus Kalevassa ja Helsingin Sanomissa    Tiedeviestinnän pro gradu—tutkielma Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa Tapio Nyk ä nen: Acta Universitatis Lapponiensis Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 2 — Osmo Tiililä ja lestadiolaisuus. Juhlakirja professori Hannu Mustakallion täyttäessä 60 vuotta. Oliko luvun lestadiolaisuudessa naissaarnaajia? Festskrift till Ingvar Dahlbacka på 60—årsdagen.

Kirjoittaja on teologian ja filosofian tohtori, Helsingin yliopiston uuden testamentin eksegetiikan dosentti ja Suomen teologisen instituutin tutkija. Suomalainen keskustelu Kristuksen sovituskuolemasta on viime aikoina saanut yhä pidemmälle kärjistyviä piirteitä. Jotkut teologimme ovat alkaneet puhua sovitusajatusta vastaan tavalla, joka nostaa esille suorastaan vanhan nietzscheläisen radikalismin.

Ajatusta veriuhrista hyljeksitään jo pelkän sisäsiistin humanismin nimissä. Toisaalta näitä aatoksia tuetaan väitteellä, jonka mukaan Luukkaalta ei löytyisi ensinkään kristilliselle uskolle muutoin merkittävää sovitusteologiaa. Pitäisikö kristinusko nyt tulkita aivan periaatteellisesti uudella tavalla? Voiko nykyihminen valita haluamansa kristinuskon rekonstruktion vain sen mukaan, miltä hänestä tuntuu?

Pohdinta on syytä aloittaa Luukkaasta, koska Raamattuun liittyvä peruste on keskustelussa aina muita merkittävämpi. Luukkaan evankeliumi on synoptisista evankeliumeista myöhäisin. Se rakentuu selvästikin muun evankeliumimateriaalin varaan.

Siksi kysymys Luukkaan teologiasta on erityisen kiinnostava. Luukas ilmoittaa käyttävänsä lähteitä ja seuraakin pääosin Markusta lukuun 10 asti. Tämän jälkeen seuraa kuitenkin yllättävä leikkaus materiaaliin, joka on osoittautunut sisällön puolesta yhteiseksi Matteuksen kanssa. Puhelähde käsittää joukon Jeesuksen eskatologisia opetuksia ja kuvaa Israel-missiota. Luukkaan evankeliumi on niin täynnä erilaista lähdemateriaalia, että sitä on toisinaan kuvattu suoranaiseksi kirjastoksi.

Luukkaan evankeliumin rakenne antaa viitteitä siitä, että oletus kirjallisen muodon saaneesta puhelähteestä on mielekäs. Puhelähteen määrittely ei tosin ole aivan helppoa. Luukkaalla itsenäinen materiaali esiintyy kyllä selkeästi lukujen 10—16 välillä, mutta Matteukselta ei löydy juuri mitään yhtenäistä jaksoa, jossa lähteen materiaali muodostaisi rinnakkaisen osan esitystä.

Luukas näyttää siten käyttävän suorastaan kirjallista lähdettä, kun Matteus taas käyttää puhelähteeseen kuuluvaa materiaalia vapaasti kirjoittaessaan suurta evankeliumin narratiivia. Tämän pohjustuksen jälkeen voidaan lähteä pohtimaan sitä, mistä Luukkaan evankeliumissa oikein on kyse. Sisällön osalta ensimmäinen merkittävä piirre puhelähteessä on Johannes Kastajan keskeinen rooli.

Lausumien eskatologiaa ohjaa Johanneksen ja Jeesuksen välisen suhteen määrittely. Ensimmäiset kertomukset kuvaavat Johanneksen saarnatoimintaa. Jeesuksen kiusauskertomuksen ja avauspuheen jälkeen tulevat kertomukset oppilaiden epäilystä ja Johanneksesta Eliana.

Luukkaan jakson ehdottomana keskipisteenä ovat lähetysohjeet. Tämä todistaa, että pakkosiirtolaisuuden päättymisen eksiili ja restauraatio teologia on sekä lähteessä että Luukkaalla keskeisellä sijalla. Kyseiseen Luukkaan jaksoon kuuluu myös opetus rukouksesta. Seuraava osio käsittää eskatologisia varoituksia ja herättäviä puheita.

Lopulta jakso sisältää lupaukset Jumalan huolenpidosta ja puhuu aarteesta taivaassa. Valtakunnan puheet julistavat ensin Jumalan valtakunnan saapumista ja sitten tähän liittyen valtakuntaan pääsemistä. Valtakunnan sanomaan yhdistyy seuraavaksi valitus Jerusalemin tilasta. Suuri kertomus julistaa jo pääaiheissaan, että Israelille on tulossa sovitus ja siksi Jumalan puoleen kääntyviä odottaa armon valtakunta. Jakso huipentuu vertaukseen suurista kutsuista, joissa Jumalan lähettiläs kutsuu ihmisiä pelastuksen yhteyteen.

Vertausta vahvistetaan puheilla opetuslapseudesta. Mahdollisen lähteen pääosa päättyy ilmeisesti vertaukseen lampaista Luuk. Itse materiaalia löytyy kuitenkin lukuun 17 saakka, ja yksittäisiä kertomuksia myös tämän jälkeen. Miksi puhelähteen pohdinta on aiheen kannalta tarpeen? Siksi, että juuri tuo Jeesuksen puheiden varhainen kokoelma selittää koko hänen toimintansa uhriluonnetta ja ajatusta Israelin sovituksesta.

Wright näkökulmasta katsottuna puhelähde näyttäytyy kokoelmana, jonka keskipisteessä on lopunajallinen sanoma Israelille. Teologiaa ohjaa suuri kertomus. Pakkosiirtolaisuuden vaiva ei ole tähän mennessä ennen pääsiäistä poistunut, vaan kansa elää vielä synneissänsä.

Siksi Johannes Kastaja julistaa kokoelman alussa, että ihmisten tulee tehdä parannus ennen Jumalan vihan päivän koittamista ja Messiaan esille astumista. Kirves on jo puiden juurella. Nyt ei ole enää aikaa epäröimiseen. Kohta maailma näkee Jumalan Karitsan, joka kastaa pelastuvat Pyhällä Hengellä.

Vastaava teologia jatkuu pääkertomuksessa. Jeesus itse opettaa Johanneksen olevan Elia, joka tulee aloittamaan Israelin restauraation. Vihan ajan tilalle tulee perheyhteys ja rauha. Uudistus ei kuitenkaan voi tulla ilman viimeistä vastakkainasettelua. Näin israelilaiset toteuttivat isiensä synnin, sen synnin, joka ajoi heidät pakkosiirtolaisuuteen. Vihan aika tulee jatkumaan Danielin lupaamaan sovituksen päivään saakka. Ihmisen Poika saa saman kohtalon kuin Elia. Vasta sen jälkeen alkaa rauhan aika ja pelastus toteutuu Jumalan lapseudessa.

Lähetysohjeiden sisältö vastaa Jeesuksen opetuksen eskatologista lähtökohtaa. Opetuslapset lähetetään kuin lampaat susien keskelle. Jeesus tarjoaa omilleen vain marttyyrin tehtävää. Vihan ajasta kertoo myös voimakas Belsebul-lausuma.

Opetuslapselle käy kuten hänen opettajalleen. Israelin jäännöstä kootaan siten vainon ajan keskellä. Tämä piirre selittää myös sen, miksi Jeesus puhuu yllättävästi rauhan tulon pitkittymisestä.

Pelastuksen valtakunta ei voi toteutua täydellisesti ennen, kuin viimeinen kärsimys on kohdattu. Pakkosiirtolaisuus päättyy vasta, kun vihan aika on huipentunut viimeiseen vastakkainasetteluunsa.

Jeesus-tutkimuksen uuden perspektiivin mukaan puhelähteessä ei tarvitse olettaa erilaisia kerrostumia. Sen sijaan kokoelma sopii hyvin Galilean mission aineistoksi. Jeesus lähettää oppilaansa kaupunkeihin julistamaan eskatologian suurten tapahtumien toteutumista. Profeettojen ennustama vihan kausi, jonka aikana Israel yhä tappaa profeettansa, päättyy kohta. Jumalan valtakunnan lopullinen toteutuminen on lähellä — siitä huolimatta, että Jeesus seuraajieen joutuu kärsimään ja kohtaamaan väkivaltaa viimeisen vainon aikana.

Luukkaan käyttämien lähteiden kokonaisuutta voidaan arvioida myös laajemmasta näkökulmasta. Taidokas kirjoitus lähtee liikkeelle traditiotietoisesti viittauksella silminnäkijöihin ja evankeliumin julistajiin.

Luukkaan evankeliumin erikoinen kaksijakoisuus muodostuukin vanhan tradition ja niin sanotun toisen sukupolven kontekstin kohtaamisesta. Juuri Luukkaalta löytyy vanhoja traditiolausumia ja hymnejä, jotka on hienosti sovitettu evankeliumimateriaalin keskelle. Jo Luukkaan evankeliumi — Apostolien teoista puhumattakaan — on täynnä hymnejä, puheen runkoja, tunnustuksia ja formeleita.

Luukkaan teologia on Kristus-keskeistä. Marian kiitosvirsi Magnificat ja Sakariaan kiitosvirsi ovat loisteliaita varhaisen kristologian kuvauksia. Niissä evankeliumi esitetään pakkosiirtolaisuuden päättymisenä ja rauhan valtakunnan syntymisenä. Messias tuo mukanaan anteeksiantamuksen ja uuden elämän.

Jeesus on pelastuksen tuoja. Jokaiselle evankeliumin kuulijalle kuuluu enkelien ilmoitus: Luukas asettaa aikansa pakanakristillisen seurakunnan eteen kaiken sen perinteen, joka kannattelee ja ohjaa seurakunnan uskoa ja elämää.

Siinä kertomuksilla Jeesuksesta on kiistatta suurin merkitys. Luukas esittää Jeesuksen messiaaniseksi Jumalan Pojaksi, joka julistaa köyhille ja jumalanhylkäämille Jumalan valtakuntaa sekä tekee Jumalan valtakunnan heille todelliseksi tunnustekojensa avulla vrt. Luukkaalle Jeesus on ilosanoman henkilöitymä Tämä on evankeliumi köyhille avatusta yhteydestä Jumalan kanssa. Siitä evankeliumista elää Jerusalemista Antiokian kautta aina Roomaan ulottuva missio, kuuluipa se sitten Pietarin ja Johanneksen, Stefanus-ryhmän, Herran veljen Jaakobin tai Paavalin vaikutuspiiriin vrt.

Luukkaan mukaan Jeesus kulkee uhritien kärsivänä vanhurskaana, joka on esikuva ja sijainen. Jeesusta ei kuitenkaan esitellä syntien sovittaja pelkästään kärsimystapahtuman vuoksi. Myös Jeesuksen julistus ja toiminta kuuluvat tuohon yhteyteen. Jeesuksen toiminnan tavoitteena on sovittaa Jumala ja ihminen ja tuoda ihminen takaisin Jumalan luo. Evankeliumi julistaa Israelin uudistuksen sanomaa.

Se ei onnistu, ellei Jumalan rangaistuksen alla elävän kansan syntiä soviteta ja yhteyttä Jumalaan uudisteta. Puhelähteen teologia ohjaa koko evankeliumin esitystä. Lisäksi Johanneksen ja Jeesuksen kohtalot yhdistetään.

Yhdeksännessä luvussa nimittäin Jeesuksen oma kärsimysennustus vastaa kansan kyselyihin Johannes Kastajasta ja Eliasta: Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista. Jo Luukkaan alun hymneistä lähtien sovitusterminologia on näkyvää.

Jeesuksen kuoleman tematiikka nostetaan Luukkaalla esiin aivan samalla tavalla, kuin muissa evankeliumeissa. Pietarin tunnustusta seuraa kuoleman ennustaminen 9: Ihmisen Poika joutuu kärsimään ja tulemaan tapetuksi vrt. Kertomus Jeesuksen kärsimystiestä on eskatologisen sovitusteologian ohjaamaa. Matkan jokainen vaihe kuvastaa Herran kärsivän palvelijan tehtävää: Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Ahdistuksen aika on myös Luukkaan mukaan väistämätön, koska Israel yhä vainoaa Jumalan lähettiläitä Jerusalemin puheissa taas vertaus viinitarhan vuokraajista selittää, miten langennut kansa surmaa jopa viinitarhan omistajan pojan Edessä on vankeudessa elävän Israelin lopullinen pääsiäinen, jonka edellä Jeesus julistaa kansan lunastuksen olevan ovella: Lopulta ehtoollisen teologia varmistaa sovitusajatuksen sisällön.

Herran kärsivän palvelijan tullessa langennut Israel sovitetaan verellä, ja Jumalan viha väistyy. Temppeliteologian kontekstissa veriuhri viittaa syntiuhriin, joka tuo sovituksen. Tämä terminologia toistaa Vanhan testamentin syntiuhrilain 3.

Kun tämän jälkeen siirrytään Apostolien tekojen puheisiin, niiden korostus käy pian ilmi. Yhä uudestaan teksti julistaa, että Jumala on korottanut juutalaisten ristiinnaulitseman Jeesuksen oikealle puolelleen avatakseen Israelille tällä tavoin mahdollisuuden kääntymykseen ja syntien anteeksiantoon Ap.

Kristuksen kuolema on myös Luukkaan mukaan muodostunut sovittavaksi teoksi, koska juuri sen perusteella Israelille annetaan nyt synnit anteeksi: Jumala on korottanut hänet oikealle puolelleen Ruhtinaaksi ja Pelastajaksi johdattaakseen Israelin kääntymykseen ja antaakseen sille synnit anteeksi. Tämän selvemmin ei enää voi esittää pelastushistoriallista sovitusteologiaa, jossa koko pääsiäisen tapahtuma on Israelin syntien sovittamisen peruste. Jeesus on Luukkaan mukaan pelastuksen hankkija ja tämä pelastus toteutuu seurakunnalle annetussa ja seurakunnan julistamassa evankeliumissa.

Niin kuin Vanhassa testamentissa Jumalan pelastava toiminta yhdistyy Jahven nimeen, on Luukkaallakin Jeesuksen koko pelastava työ läsnä Jeesuksen nimessä — sen Jeesuksen, jonka Jumala on tehnyt Herraksi ja Kristukseksi. Suomessa kärjistyneen keskustelun takia lienee syytä korostaa, että Apostolien teoista ei löydy yhtään pidempää, traditiossa vakiintunutta puhetta, jossa Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemisen julistamista ei seuraisi lupaus syntien anteeksiantamisesta. Synnit saadaan Luukkaan ja hänen materiaalinsa mukaan aina nimenomaan Jeesuksen sovituskuoleman perusteella ks.

On harhaanjohtavaa väittää eksegeettisessä keskustelussa muuta. Juuri Apostolien tekojen tähden Luukkaan teologiassa sovitusajatus on itse asiassa näkyvämpi kuin muilla evankelistoilla. Luukkaan sovitusteologinen panos on siten kaikkineen vahva, aivan kuten muillakin Uuden testamentin kirjoittajilla. Sitä todistavat sekä pääsiäisen tapahtumien kuvaukset, että yksittäiset termit. Näkemys perustuu toisaalta kaiken taustalla vaikuttavaan suureen kertomukseen, jossa Daavidin poika tuo sovituksen pakkosiirtolaisuuden kansalle.

Toisaalta sovitusteologia nousee yksityiskohdissaan esiin Luukkaan terminologiassa, joka painottaa uuden elämän alkavan syntien anteeksiantamisen perusteella. Suomalaisessa teologisessa keskustelussa tästä aiheesta ei kuitenkaan löydy yksimielisyyttä. Sen sijaan kotimaisessa eksegetiikassa esiintyy melko vahvana kuvitelma siitä, että Luukkaalla ei olisi sovitusteologiaa juuri ensinkään.

Näkemystä on tuonut esille etenkin Kalervo Salo kirjassaan Luukkaan teologian ydin. Synnit voidaan antaa anteeksi ilman sovitusta. Tällaista teologista ratkaisua esittelee myös Lars Aejmelaeus kirjassaan Kristinuskon synty jo vuonna Eikö tämä lause tee edellisen tyhjäksi? Kuitenkin myös Räisänen säilyttää pienen varovaisuuden näkemyksissään, sillä hänen täytyy saada yllä käsitellyn Ap.

Suomenkielisessä versiossaan Mitä varhaiset kristityt uskoivat Räisänen päättää tuoda esille molemmat näkökannat. Eikö jälkimmäinen kanta tee edellisen tyhjäksi? Millä Luukkaan sovitusta väheksyvää kantaa sitten perustellaan? Näiden tutkijoiden käyttämät argumentit jäävät yleiselle tasolle.

Ne perustuvat rekonstruktioon, jossa tutkijat pitävät oikeutenaan jättää selkeitä Luukkaan jakeita pois päättelystä. Näin tutkijat synnyttävät mielikuvan, jonka mukaan Luukas kaihtaisi suoranaista ristin teologiaa evankeliumissaan.

Pelastuminen liittyisi näin ollen ihmisen omaan toimintaan. Toisaalta Luukas puhuu paljon nimenomaan Jeesuksen ylösnousemuksesta. Tuollaiset perusteet ovat vailla sisältöä. Kristuksen suorittama sovitus ja ihmisen kääntymys metanoia eivät ole sen paremmin loogisia kuin teologisiakaan vastakohtia.

Niin Luukkaan kuin muidenkin Uuden testamentin kirjoittajien mukaan jälkimmäinen edellyttää edellistä. Ristiriidan teennäinen hakeminen on huonoa eksegetiikkaa. Toisaalta ylösnousemuksen mainitseminen ei mitätöi Jeesuksen kuoleman merkitystä.

Luukkaalla on aivan selvästi koko passiokertomus ja sen sisältämä teologia tekstissä läsnä. Se on siellä yhtä selvästi, kuin Paavalilla lyhyt kärsimyskertomus suuren ylösnousemusluvun 1. Sama tunnustus homologia ohjaa molempien teologiaa. Kuten yllä oleva analyysi osoittaa, kotimainen keskustelu tästä aiheesta ei kohtaa ensinkään. Koska sovitusteologiset lauseet ovat Luukkaalla aivan ilmeisiä, on mahdotonta ymmärtää keskustelua, jossa tämä teologia pitäisi ensin sivuuttaa ja sitten hylätä.

Kyseiset tutkijat tosin sivuuttavat kaikki omaa teoriaansa uhkaavat raamatunkohdat kepeästi ja lopullisesti. Siksi he turvautuvat kaikkein halpahintaisimpaan hermeneuttiseen ratkaisuun: Luukkaan omassa tekstissä asiat ovat toisin.

Syntejäkään ei anneta anteeksi ilman Kristuksen kuolemaa, koska Apostolien teoissa ei ole yhtään pidempää puhetta, jossa syntien anteeksiantamusta julistettaisiin ilman mainitaa Jeesuksen ristinkuolemasta. Sovitusteologia on pinnassa, ja se on kaikkien nähtävissä. Joidenkin suomalaisten tutkijoiden tendenssi sovitusteologian väheksymisessä on niin voimakas, että se saa muut tutkijat epäilemään heidän ammattitaitoaan.

Tällaisissa vastakkainasetteluissa ei kuitenkaan auta mikään muu, kuin palaaminen itse tekstien ääreen. Lukija itse voi päätellä selkeiden raamatunkohtien äärellä, mikä perustelu on teologian rakentamista ajatellen mielekäs. Suomalaisen keskustelun erikoisiin väitteisiin kuuluu ajautus, jonka mukaan luterilainen kirkko voisi nimenomaan Luukkaaseen vedoten valita modernin teologian, joka sivuuttaa sovitusopin. Näin asiaa lähestyvät Räisäsenkin edellä mainitussa kohdassa siteeraamat Anni Pesonen ja Outi Lehtipuu , jotka ottava aiheen esille kokoelmassa Kirkko Raamatun tulkkina.

He esittävät kannan, jonka mukaan luterilaisen kirkon tulisi arvioida uudelleen suhdettaan oppeihin — muun muassa juuri siksi, että Luukkaan esimerkki osoittaa heille Raamatun olevan itsekin aiheista jännitteinen s. Kirjassa Lehtipuu ja Pesonen arviovat kirkon uutta katekismusta vuodelta raamatuntutkimuksen näkökulmasta. Kirjoittaessaan sovituksesta he esittävät, että Raamatun moniäänisyys ei sellaisenaan anna perustetta kirkon uskolle Kristuksen kuoleman suuresta merkityksestä.

Heidän mukaansa katekismus seuraa tässä aiheessa Paavalia. Muut raamatunkohdat asettavat tällaisen valinnan eksegeettien mielestä kyseenalaiseksi. Luukas ei luo teologiaa sovituskuolemasta.

Ottaen huomioon, että Luukkaan kaksoisteos kattaa noin neljänneksen Uudesta testamentista, on merkittävää , ett ä sovituskuoleman ajatusta saa sieltä hakemalla hakea. Apostolien tekojen saarnoissa ristinkuolema, ylösnousemus, kääntymys, syntien anteeksisaaminen, kaste ja Pyhän Hengen saaminen liittyvät kyllä yhteen, mutta Luukas ei missään sano, että syntien anteeksianto perustuisi nimenomaan Jeesuksen kuolemalle.

He toistelevat samoja käsityksiä kuin vaikkapa Räisänen uudessa kirjassaan. Lehtipuun ja Pesosen mukaan ristiriidat ovat niin suuria, ettei niitä voi millään tavalla yhdistää. On vaikea nähdä, miten Matteuksen ja Markuksen näkemys hylätystä ja täydellisen häväistystä ristiinnaulitusta voidaan sovittaa Luukkaan kuvaukseen Jumalaan luottavan hurskaan rauhallisesta kuolemasta.

Matka Markuksen ja Matteuksen kärsimyskertomuksista Johanneksen kuvaukseen on vieläkin suurempi. Lehtipuu ja Pesonen ovat tietenkin väärässä, ja he tietävät sen itsekin. Ensinnäkin he lukevat evankeliumeita katekismuksina ja dogmatiikan oppikirjoina, vaikka he yliopistolla opettaessaan itse kieltävät sellaisen lähestymistavan ehdottomasti. Evankeliumeilta ei tule odottaa tarkkoja opillisia muotoiluja. Toinen asia sitten on se, puhuuko Luukas sovituksesta aiheena.

Kuten tekijät vahingossa itsekin sanovat, hän puhuu siitä. Koko keskustelu muuttaa luonnettaan, kun Raamatun tarkastelija tekee lyhyenkin analyysin siitä, mitä Luukkaan kaksoisteoksesta todella löytyy. Kuten yllä todettiin, Luukas opettaa tietenkin Jeesuksen kuoleman ja ehtoollisen välistä yhteyttä. Apostolien tekojen puheissa Jeesus puolestaan on ristille hylätty ja tuomittu, hän kantaa ihmisten synnin, ja usko häneen lahjoittaa syntien anteesiantamuksen.

Jos joku ei näe tässä sovitusoppia, vika taitaa olla katsojan silmässä. Tässä hermeneuttisessa puolessa onkin itse asiassa ainakin osa suomalaisen keskustelun ydintä.

Monet hylkäävät ajatuksen Kristuksen veriuhrin tuottamasta sovistuksesta, koska he vieroksuvat itse opin sisältöä. Viimeaikaisessa keskustelussa Jarmo Tarkki on ilmaissut asian hieman yleisemmällä tasolla.

Viitattuaan erääseen keskiajan teologiin hän toteaa: Ihmiset olivat tehneet syntiä Jumalaa vastaan, joka vaatii hyvitystä. Tarkin mukaan nykyihmisen on vaikea pitää tällaista veriuhria mielekkäänä, ja tämä vie ihmiset pois kirkosta. Miksi eivät kuuluisi, kysyy viaton lukija. Tarkki ei sitä sano, mutta taustalla väikkyy juuri sama kuvitelma, kuin edellä: Raamatusta löytyy joidenkin eksegeettien mukaan myös toinen linja, joka ei sovitusta etsi.

Tarkin esittämä väite on pelkkä amatöörimäinen heitto. Lukija voi vain ihmetellä sen pääsyä julkisuuteen. Anselm Canterburylainen ei keksinyt sovitusoppia, vaan se on ollut osa kristillistä dogmaa Raamatusta, Apostolisista isistä ja kirkkoisistä lähtien. Se on keskeinen tekijä yhtenäiskirkon opissa ensimmäisellä vuosituhannella.

... Näinhän on myös kristillisen uskon laita. Sydämen usko tekee uskon eläväksi, kirkon usko antaa sille sisällön ja suunnan. Rauhio on naimisissa Sdp: Esimerkiksi FM Topi Linjaman toimittama Nyt vapaa olen   -teos koostuu liikkeestä irtautuneiden tai siihen selkeän etäisyyden ottaneiden puheenvuoroista. Toinen hankkeista on ruokaturvahanke, jolla pyritään mm.

GAY MITÄ LAHJAKSI 30V MIEHELLE ALASTONSUOMI

MOBIILI HOMOSEKSUAALISEEN SEKSI G PISTEEN STIMULOINTI

Käräjäoikeus oli lähettänyt A: Heidät  voidaan jakaa kahteen ryhmään, eli a eduskunnan sisällä ja b sen ulkopuolella oleviin hakijoihin. Toisaalta on muistettava, että lestadiolaisuus on ollut jo ja luvulla sosiologisen ja uskontotieteellisen tutkimuksen kohteena. Tämä pitää paikkansa, mutta yleisesti ottaen tuomioiden ankaruudella ja kestolla ei ole juuri koskaan ollut käytännössä rikollisuutta estävää vaikutusta. Sapattikouluseminaareja järjestetään vuosittain sekä hepreaksi että venäjäksi. Anna lahjasi verkkopankin kautta.